Tuli selväksi. Et tarvitse minua. Sinua ei kiinnosta. Ihan sama. Turha tulla sinulle sanomaan yhtään mitään. Mitä tein väärin? Mikä meni pieleen? Yhtenä hetkenä kaikki on hyvin ja seuraavana heitetään kivillä. Ja nyt on jo ikävä. Pahinta on riidellä ystävien kanssa.

Poikia löytyisi. Mutta tällä kertaa vika on minussa. Alkuun kaikki on hattaraa, mutta sen jälkeen vikoja on pakko etsiä, vaikkei niillä olisikaan todellisuudessa yhtään mitään väliä. En uskalla päästää jalkoja irti maasta. Pelkään, että kun putoan, kaikki särkyy. Pelkään, että kun lennän, kaikki muut lähtevät pois. Pelkään, että se joka minulle antoi siivet, ei todellisuudessa välitäkään. En uskalla rakastua. Sitoutumispelkoako?

Treeni sujuu loistavasti. Esitys tulossa, kaikki kunnossa, edistyn, saan tanssia. Aivan ihanaa. Mutta ihmissuhteissa on ongelmia. Kuinkas muuten, kun asun tanssikoululla? Muuta elämää ei juuri ole, mutta en haluaisi mitään muuta.

Jos olisi joku huolehtimassa, pitämässä kädestä kiinni. Eilen ymmärsin sen, minkä niin monet jo tietävät. Jos aiot tanssia, on luovuttava jostain muusta, on luovuttava muista ihmisistä. Kaikkein läheisimmät ystäväni ovat tanssikoululta. Mutta kun tunnin jälkeen istuin bussipysäkillä ja ympärillä käveli onnellisia pareja, toivoin, että minullakin olisi joku. Sitten heräsi kysymys, millä ajalla? Hyvä kun löydän tarpeeksi aikaa itselleni, niin mistä sitä sitten repisin jollekin toiselle? Ja kuka edes jaksaisi minua, päivällä aikaa on vain tunti tai kaksi ennen treenejä ja iltaisin olen jo väsynyt, nälkäinen ja helposti kiukkuinen.

Bussissa mietin paljon muutakin. Juttelimme Petran kanssa eilen ennen tuntia. Lopulta keskustelu ajautui siihen, että olen ollut kotona aina aikaisintaan kahdeksan jälkeen tällä viikolla. Petra kysyi minulta: "Kai teillä on sitten joku kotona? Tai siis eikö sun vanhemmat matkustakin aika paljon? Niin ootko sä yksin?" Vastasin, että äiti on kyllä nyt ollut kotona, mutta isä ei, ja huomenna äiti taas lähtisi työmatkalle. "Ei kai sulla oo sitten liian rankkaa, jos sä joudut laittaan iltaisin vielä ruokaa itelles? Ota hei huomenna ihan rauhassa, älä tuu korvaamaan." En oikein osannut vastata. Nuo huolestuneet kysymykset saivat minut ajattelemaan, että onko liian rankkaa. Kiitos siitä, että lausuit ne ääneen. Kun tulin ulos bussista, kyynel vierähti poskelleni. Suihkussa vain itkin. Onhan meillä aina iltaisin joku kotona, mutta olen silti yksin. Pikkuveli vie vanhempien huomion, samoin koira ja televisio. Tyttö joka istuu hiljaa syöden sen mitä on jätetty, valittamatta, vaikka onkin kamala nälkä, pärjää kyllä hyvin. Niinhän se on aina ennenkin pärjännyt, loistavasti, se on itsenäinen ja osaa pitää kyllä huolta itsestään, koulu sujuu eikä kavereiden kanssa ole mitään ongelmia. Suihkusta tullessani katsoin vain kirkkain silmin ja hymyillen vanhempiani. En pystynyt päästämään irti naamiosta, sillä se oli ainoa osa minua joka oli vahva.

Tällä hetkellä koti on helvetti jos joku muu on kotona. Kun olen oikeasti yksin, kaikki on hyvin. Sen ei pitäisi olla niin, mutta en tiedä kuinka muuttaa tilannetta. Ehkäpä vielä keksin ratkaisun. Toivottavasti. Rakastan kyllä perhettäni, mutta on vaikeaa, kun tulee kohdelluksi kuin ilmaa. 

 

Vain muutama itkuinen sana

Sano että rakastat mua

Kerro että välität

 

Tänään selvisi, että olet valehdellut oikein kunnolla. Eikä vain minulle, myös muille. Tulit katsomaan tuntia, kaverisi kanssa vielä, ja katsoit vain kylmästi. Ei mitään halua kommunikoida, ei pienintäkään. Suutuit minulle. Miksi, sitä en ymmärrä. Haluaisin olla kanssasi väleissä, meillä on niin paljon yhteisiä muistoja, niin paljon takana. Haluaisin vielä olla ystäväsi. Mutta jos päästäisitkin minut lähellesi, en tiedä voisinko enää luottaa.

Kirjoitettu sinulle, jotta ymmärrät miltä tuntuu. Ehkä jo huomenna puhun sinulle suoraan. Jos et pakenisi, olisin jo tänään kertonut asiani.

Haluaisin puhua sulle,

kertoa pieniä sanoja

 

rakkaudesta

vihasta

katumuksesta

luottamuksesta.

 

Kuulla anteeksipyynnön.

Antaa anteeksi.

 

 

En usko, että on mitään parempaa, kuin se tunne rankan, mutta onnistuneen tanssitunnin jälkeen. Olet ihan lopussa, jalat tärisevät, kamala jano, mutta silti niin onnellinen ja tyytyväinen. Valloitit lattian, annoit kaikkesi, tanssit niin hyvin kuin osasit, tuntuu että sen hetken olit jo aivan lähellä tavoitetta, täydellisyyttä. Miksi kirjoitan tästä? Ensimmäinen tunti jolloin pääsin kunnolla treenaamaan kipeänä oltuani, viime keskiviikkona muistutti tunteen ihanuudesta. En voinut kuin hymyillä kävellessäni bussipysäkille, ollessani bussissa ja vielä kotiintullessankin olin todella onnellinen. Ja kun vihdoin pääsee suihkuun, lihakset alkavat hitaasti palautua, hiki pyyhkiytyy pois, tuntuu kun olisi uudestisyntynyt. Mutta mielessä säilyy vielä se sama fiilis. Arjen pientä hemmottelua, todellakin.

Ihanuutta, ääni palailee kaiken sairastamisen jälkeen. Korvattavia tunteja on hirveästi, täytyy ehkä uskaltautua Elwan balettiin. Eilen olin tanssitunneilla pitkästa aikaa ihan normaalisti, Petra ja Russel ovat molemmat alkaneet kiinnittää työskentelyyni enemmän huomiota sen jälkeen, kun puhuin tulevaisuudensuunnitelmistani.

Mutta mikä on ongelma, kun ei vieläkään, monien riitojen jälkeen voi kertoa totuutta? Miksi täytyy vieläkin koittaa valehdella? Olet niin tärkeä, ehkä liiankin, kun kerta toisensa jälkeen loukkaat minua tyttö. Eilen et voinut vastata puheluuni, vaan parin minuutin päästä kaverisi kännykästä tuli viesti: En pääse tänään, oon mahataudis, koitan tulla huomen<3 -kulta, vastaa mun kännyyn. Ei minua haittaisi, jos et tulisi, kun vaan kertoisit oikean syyn, etkä kerta toisensa jälkeen valehtelisi. Tästä on niin monet kerrat puhuttu, ja kyynelten jälkeen on luvattu, ettei enää riidellä, ettei enää valehdella. Mutta vieläkin. Voinko enää luottaa ollenkaan? On niin rankkaa, jos täytyy koko ajan olla varuillaan. Ja kun kyseessä on niin kovin tärkeä ja rakas ihminen, joka loukkaa kerta toisensa jälkeen. Tiedät jo ihan hyvin satuttavasi, mutta minä en tiedä teetkö sen tahallasi vai ajattelemattomuuttasi. Tyttö, haluan luottaa sinuun taas, mutta sinun on oltava luottamuksen arvoinen.

Eilen ei ollut niin mukava päivä, mutta tänään aurinko on paistanut senkin edestä. Koulussa on helppo hengittää ja hyvä olla, kun kaikki tyhmät "en voi olla ton kaveri kun se on sen kaveri"-riidat on sovittu. Pienet hymyt päivän mittaan piristävät niin paljon, tekevät hyväntuuliseksi. Hyvä mieli tarttuu, ja sitä pitää tartuttaa muillekkin.

Nyt pakkaan tavarani, laitan astiat tiskikoneesta kaappiin ja lähden balettitunnille. Teemme varmaan taas tanssia eteenpäin (Prinsessa Ruususen prologin kuoro-osuudet), mikä on erityisen mukavaa.

Yksi hymy voi parantaa päivän, kaksi pelastaa kokonaisen viikon.